perjantai 15. kesäkuuta 2012

Laihdutus- Mindfuck

Kaikilla tuo laihdutus on henkilökohtainen asia ja kokemus, mutta mulle se on aina yhtä mielen taistoa ja uhoa. Pääasiassa n. 90% mun laihdutus lähtee pään sisältä, ajatuksen kautta (loput 10% = fyysistä, syö vähemmän, liiku enemmän). Sitähän noi kaikki tutkimuksetkin ja muut sanoo,et jos ihminen ei täysin halua laihtua ja ole paneutunut laihtumisen tavotteisiin, ym. niin tällöin pitkäaikaista laihtumista ei ole tulossa tapahtumaan.

Mutta sit kun on saanut (omasta mielestään) asetettua ne saavutettavissa olevat ja hyvät tavoitteet ja järkeillyt suunnitelman uudelle elämälleen, niin sit alkaa mulla se taistojen taisto; miten pitää paino saavutettussa luvussa.

we<3it
 Itse olen monet kerrat laihtunut-lihonut-laihtunut-lihonut, mutta mistä löydän sen kultaisen keskitien ja balanssin kehoni ja elämäni välillä. Se vaatii harjoitusta ja suurta mielen hallintaan, ainakin mulla. Ajattelinkin, että kun saavutan painossani tietyn luvun X, niin yrittäisin ekaksi pysytellä siinä muutamia kuukausia. Minä osaan tiputtaa painoani, ja nostaa sitä, sen tiedän varmasti. Mutta en selkeesti osaa pitää hyvää painoa yllä. Kehollehan tää tällainen painon vaihtelu on tosi rankkaa, varsinkin kun mun paino saattaa heijata -/+ 10kg tai jopa -/+20kg (okei, noin 3-5vuoden sisään, mut siltikään se ei oo hyvä) välillä. Not good. 

Lukioikäisenä kun laihdutin, niin en koskaan harjoitellut pitämään painoa yllä. Ainut tavoite oli saada paino alas. Ja kun sitten sitä tavallaan ei osannut lopettaa. Vaikka paino oli todella alhaalla, peilistä tuijotti isonkokoinen Teresa ja mielessä jylläsi idea vaan painon pudottamisesta.
Ei näin.
Tällöin lopulta kaikki kilot tulivat takaisin muutamien vuosien jälkeen muutamilla lisäkiloilla (olihan syitä tähän muitakin, kuten amk-opinnot, uusi parisuhde, ym.)

we<3it
 Toinen todella haastava taisto mieleni kanssa on sortumisen jälkeinen jatkaminen.

Kaikki sortuu ja kaikki syö joskus liikaa, mutta miten sitä siitä jaksaa ponnistaa ja jatkaa seuraavana päivänä paremmin, terveellisemmin, kun tuntuu että peli olisi jo täysin menetetty.
Itse oon herkkä meneen mielentilaan, jossa mallaan itseni maan rakoon sortumisen jälkeen ja manaan pelin olevan tässä. Tavallaan syyllistän itseäni ja annan siihen syyllisyyteen itseni syödä aina vaan lisää ja lisää, jotta tulisi entistä huonompi olo (morkkis).
Tällaisia tilanteita tulee arkena, juhliessa, mutta myös ison elämänmuutoksen tai tapahtuman sattuessa. Viime keväänä se "tapahtuma" oli mulle diagnosisoitu kysta. Olin shokissa. Siihen jäi liikunta ja ruokailun tsekkaamiset. Kun virkosin tosta, niin huomasin lihoneeni kevään aikana laihduttamani kilot takaisin kesään mennessä, tuosta vaan.
Onhan sekin totta, ettei rankoissa elämänmuutoksissa, ym. tarvitse kurinalaisesti noudattaa ruokavaliota ja tarkkailla painoa, mutta mä oon niin herkkä, että saatan mennä tollaseen tilaan pienemmästäkin. Mun on siis harjoiteltava sekin, etten lähde pois terveellisestä elämästä ja muille urille, kun elämässä sattuu ja tapahtuu.

Olin tiedostanut ton edellä mainitun jutun jo aikoja sitten, ja vannonut tammikuussa, että tulen tiedostamaan sen tulevaisuudessakin. Ja kuinkas sitten kävikään....
Tällaisia pieniä tapahtumia mulle on sattunut koko kevään ajan ajottain, mutta isoin eteen tullut muutos tältä vuodelta oli selkeesti tää meidän muutto Kokkolasta Iittalaan. Ok, veihän se aikaa ja energiaa niin, ettei painonpudotukseen, syömisiin ja liikuntaan kerennyt keskittyä, mutta ei se anna syytä syödä viikko tolkulla pizzaa, pullaa ja karkkia. Aina toisinaan yritin, että "nyt tilaan hampparin sijaan salaatin", mutta jotenkin sain mielessäni taas mällättyä ajatusta, et "tää oli tässä. Liho paska, liho".
Ja kuten edellä mainitsin, niin sit annoin vaan mennä; söin omat karkit, söin janin karkit, söin 3-5 äidin sämpylää yhden sijasta, söin tuhdin päiväsafkan päätteeksi uunimakkaraa (en ees tykkää makkarasta!).... ja lista jatkuu.
Mikä ihmismielessä menee tässä vaiheessa niin väärin ja nurinkurin! Oot just saavuttanut jotain helvetin hienoa elämällesi ja päässyt hieman yli 10kg ja nytkö sit heittää se kokonaan hukkaan yhden makkaran takia!? Mitä vittua!? ...että ihminen voi olla tyhmä!

we<3it
 Kun muutto oli suoritettu ja alettiin asettuun Iittalaan (asetutaan kyl viel edelleen), niin musta tuntui että tursuin vaatteista. Olo oli lihava, huono ja kehno; hyi olkoon. En koko tuona muutaman viikon sekasortoaikana käynyt puntarilla. En uskaltanut. Kuitenkin päässä yks päivä aamulla soi siskon sanat; sun on vaan kohdattava se (puntari), ja siitä mentävä vaan eteenpäin (aiemminkin on ollu tilanteita, ettei puntarille oo uskaltanut mennä). Ite en olis halunnut, mut eihän siinä vaiheessa muuta voinut kun nousta vaa`alle.

Ja yllätysyllätys; paino oli pysynyt lähes samana.
Mitä hittoa! Olin odottanut sen mässäilymäärän jälkeen vähintään +3-5kg (mässäilyä kesti n.3-4viikkoa). Mutta ei, paino lähes samana. Turvotusta oli kyllä siitä hiilarimäärästä, mitä vedin, mutta että paino lähes samana! Mä en käsitä. Olo oli tässä vaiheessa hieman huojentunut ja uudestaan motivoitunut.

Tänään oli taas punnituspäivä. Mun omat tilastot, niin mittanauhalla mittaukset kuin myös ton puntarin osoittama luku on joka kahden viikon jälkeen (punnituspäivänä) laskenut. Väliaikoina paino on nousut ja ailahdellut, mutta ne luvut, mitä merkitsen ylös, ovat olleet edelleen (mässäilyviikkojenkin jälkeen) laskusuhdanteessa. Pitäis aina välillä, varsinkin huonoina päivinä vaan katsastaa tonne kirjaan, ja miettiä sitä matkaa ja saavutusta, mitä siinä vaiheessa on saanut aikaiseksi. Ja todeta sen faktan, että suunta on oikea.

Laihdutus ja painonpudottaminen ei ole helppoa, eikä se ole ainaoastaan fyysistä duunia, kuten moni luulee (fyysistä; syö vähemmän, liiku enemmän). Sitä joutuu niin suurten tunteiden ja mielentilojen valtaan tän prosessin aikana, että hullujakin kauhistuttaa. Mutta mä oon selvinnyt ja aijon selvitä ja pitää viel järkeni tässä jutussa.

Tää peli ei oo viel pelattu loppuun, tää peli ei oo viel tässä. Tsemppiä kaikille kanssatovereilleni!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti